Olin jo vähän aikaa ehtinyt suunnitella tätä tämän päivän blogia & tänään se on ajankohtaista sitten laittaa. Nuo kaksi mystistä asiaa ihmisten elämässä jotka vaikuttavat moniin meistä aina. Oli lähellä että tästä blogista olisi tullut todella synkkä, mutta ilmeisesti helpotuksen huokauksilla tästä kuitenkin selvitään.
Eilen oli mummoni veljen hautajaiset, sotaveteraani, joka asui sekä Ruotsissa että Suomessa. Pääsi haudan lepoon siskonsa lähelle Konginkankaalle, nimi olikin jo valmiina hautakivessä. Oli kova hurjastelemaan autolla & mummot pelkäsi kyydissä =D Näin viimeisen kerran hänet about vuosi sitten ja sitä ennen myös ei kovinkaan kauaa ennen sitä suuressa sukukokouksessa. Mies oli varsin hyväkuntoinen ikäisekseen & kädenpuristus oli vielä varsin vahva, se jäi mieleeni. Kuolinsyy oli hyvin samankaltainen kuin mummollakin, aivoverenkiertoon liittyvää. =( En ollut itse hautajaisissa, ne pidettiin aika pienimuotoisina eikä lasten lapsia kutsuttu. Mutta tuolla hautausmaalla tulen kyllä vielä monta kertaa käymään nyt muistelemassa myös häntäkin. Varmaankin jo nyt Jouluaattona.
Tosiaan jotain kolmisen viikkoa sitten sattui tämä ikävä poismeno, mutta samalla oli voinut alkaa odotella jo iloisen tapahtumisen loppuhuipennusta eli synnytystä. Siskopuoleni sai tosiaan pojan pari päivää sitten, keskonen, joka ilmeisesti aluksi vaikutti ihan hyväkuntoiselta, mutta sitten joutuikin taistelemaan hengestään & siirrettiin toiseen sairaalaankin hätäkasteen kera =( Pahin taitaa olla ohi, luojan kiitos ja toipuminen on alkanut. Ei varmaan ihan heti pääse kotioloihin, mutta pääasia että siitä pidetään nyt huolta & että vahvistuu, elää ja hengittää. Aika pelottava ja kaoottinen viikonloppu siis oli etenkin toisten puolesta =/
Ja kaiken muun lisäksi yksi sukulaiseni tekee paraikaa kuolemaa. En ole koskaan häntä nähnyt, mutta äitini käy häntä katsomassa sairaalassa & kertoo sitten vähän siitä. Syöpään on kuolemassa ja ihan loppuvaiheet ovat käsillä, vanha ihminen jo, sairastui jo aika nuorena yhteen toiseen sairauteen jonka vuoksi ei sitten ole kuulunut äitinikään elämään kun on sairaalassa ollut jo niin pitkään. Ollut vähän vaiettu henkilö kun sen verran vanhanaikaisempia nuo vanhemmat lähisukulaiset. Mutta nyt palannut äitini elämään kuoliinvuoteellaan. Äitini muistaa lapsuudestaan tämän henkilön & mikä hienoa myös muisti pelaa toisinkin päin =) Eli käynnit ovat hyvin antoisia & ilahdus on molemminpuolinen. Ikävä juttu vaan että voi odottaa minä hetkenä hyvänsä puhelinsoittoa että milloin hän on kuollut =/ Viimeksi asento oli kuulemma jo sikiön kaltainen, kivut ovat ilmeisesti aika kovat & luonnollinen asento silloin tälläinen. Eli kyllä tässä on viime päivinä saanut olla aika lähellä todistamassa elämän ihmeellisyyttä sekä raadollisuutta. Elämää tämä vaan on, mutta saa olla jo tyytyväinen pelkästään siihen että elää ja hengittää ilman vakavampia henkisiä tai fyysisiä sairauksia. Nautitaan vielä kun ehditään !!!