Huom. EN halua, että viestini julkaistaan foorumilla/palstalla edes nimettömänä .
Erosimme 2,5 vuoden suhteesta, jossa oli paljon hyvää ja sen lisäksi jonkin verran huonoakin: mun työpaikkastressi (paska johto), seurannut burn out, kaamosmasennus ja opintostressi + miehen työstresit ja lyhytaikainen, lääkkeillä hoidettu masennusjakso. Lopputulos: mua ei kiinnostanut mikään, miehellä meni hermo pieniinkin asioihin, riitely yleistyi ja henkinenkin väsymys kukoisti.
Suhteen puolivälissä mies pani kännissä laivalla nuoren silikoni-ihmeen kanssa. Yritin antaa anteeksi enkä kyennyt, vaikka suhde jatkui. Isku naiseuteeni murensi pikkuhiljaa itsetunnon ja aloin ”kostaa” miehelle tekoaan: söin itselleni lisäkiloja ja vetosin rumuuden tunteeseen kieltäytyessäni seksistä. Riidat pahenivat, eristäydyin ja vastasin kaikkeen: ”Jollet viihdy, lähde menee”. Mies keskittyi lähinnä huutamiseen ja raivoamiseen. Muuri välillämme kasvoi.
Lopulta n. 6 vkoa sitten mies lähti, kun olin ensin käskenyt pakata kamansa ja häipyä. Sitten kaduin ja pyysin palaamaan, mutta hän ei enää halua olla suhteessa, vaan viihtyy vapaalla ja paneskelee ympäriinsä, vaikka samalla sanoo rakastavansa ja ikävöivänsä edelleen ja jopa luulevansa tehneensä virheen. Yhteen paluusta ei silti ole ainakaan näillä näkymin tietoa.
Kysymys: onko kaiken koetun ja tehdyn jälkeen järkeä elätellä toivoa yhteisestä tulevaisuudesta ja jollei, miten päästä unettomista öistä, itkuisuudesta, ahdistuksesta ja katumuksesta yli ja jatkaa elämää?