Biologisesti ihminen lienee edelleen 2010-luvullakin moniavioinen. Normit, yhteiskunta, moraali, historia, tunteet, järki, toiveet, halut, tabut, lähipiiri – kaikki nämä ja moni muu määrittelee sitä, miten ihminen "saa" käyttäytyä ja mikä on "kiellettyä/pahaa".
Ihminen ei kuitenkaan ole vain järjellinen koneisto-olento, vaan omaa myös kollektiivisen muistin sekä "omillaan" toimivan ja itsepäisen aivokemian, jota ei (aina) järki voikaan hallita. Joskus kaikkien näiden ristiriita on valtava, ja vaikeaa asioista voi tehdä myös kyvyttömyys/haluttomuus olla avoin näistä asioista itselleen sekä kumppaninsa kanssa.
Oma "pimeänä" pidettävä puoli on osattava kohdata ja tuntea hyvin, jotta ymmärtää itseään, toimintansa motiiveja, ja hakee kriiseihin rakentavia ratkaisuja hetken helpotusta tuovien pikaratkaisujen sijasta. Pikaratkaisut kun voivat tuoda mukanaan lisää ongelmia, ja lopputuloksena voi olla täysi umpikuja ja tunne siitä, ettei hallitse omaa elämäänsä.
Järjellä ajateltuna yksiavioinen suhde onnistuu, kun ihmiset menevät yhteen jo ollessaan kehittyneitä persoonia, siis noin 25 ikävuoden jälkeen. Tietysti ihminen on prosessi ja kehittyy ja muuttuu ajatusmaailmoineen tämänkin jälkeen, mutta nuorena aikuisena on helpompi säilyttää oma identiteetti ja silti sulautua sopivalla tasolla kumppaniinsa ollakseen sekä rakastava että ystävä, sekä persoona että osa "meitä".
Tunteet JA järki, molempia pitää osata soveltaa. Lisäksi se toisen oman tilan kunnioittaminen on tärkeää samoin kuin toisen arvostaminen sellaisena kuin hän on eikä projektina. Mieluummin arvostukseen perustuvia sopimuksia kuin kiristys-/pelkoliekoja. Myös inhimillisyyden ymmärtämistä tarvitaan. Jos toinen lipsuu sopimuksesta, ei saisi reagoida sanktiolla, vaikka tunteitaan saakin näyttää (mieluiten myös puhumalla). Etsiä yhdessä (!) tilanteeseen johtaneita syitä ja katsoa yhdessä (!), mitä niille on tehtävissä ja haluaako molemmat (!) työstää asian kuntoon vai onko kyse polkujen erkanemisesta.
Aihehan on kovin laaja, enkä juuri nyt paneudu siihen syvällisemmin, ehkä jatkan tästä myöhemmin.
Tiedän myös omasta kokemuksesta, että omien tunnemyrskyjen kannattaa antaa laantua, ja toisen kenkiin kannattaa astua ymmärtääkseen paremmin. Tämä kun toteutuu vastavuoroisesti, niin ei tarvitse yksin joustaa yli omien resurssiensa ja mennä rikki tai katkeroitua.
Itsehän olen siitä onnekkaassa asemassa, että nuoressa aikuisiässä olen löytänyt elämääni miehiä, joka "sekä puhuvat että pussaavat", vaikka eivät tekisikään sitä aina silloin kun sille olisi kysyntää eniten. Se ei takaa myrskytöntä ja kriisitöntä suhdetta, mutta vahvistaa mahdollisuuksia selviytyä myrskyistä vahvempana ja kriiseistä viisaampana.
Empatia on myös saanut elämässäni lisäsijaa, samoin rakkaus. Iso kiitos kuuluu tästä sille yhteistyölle, joka on tehty yhdessä kivun läpi ja haavoista huolimatta.