Olivatpa kerran pikkupossu ja isopossu.
Pikkupossu piti isopossua viisaana ja kuunteli tätä. Isopossu vuorostaan ojensi ja neuvoi pikkupossua elämän pulmatilanteissa.
– Katso miten hienon lehtikasan haravoin! kehui pikkupossu.
– Onhan se hieno, vastasi isopossu ja asettautui makuulle lehtikasaan.
– Onko siinä minullekin tilaa? kysyi pikkupossu.
– No nyt ei oikein ole, mutta voit haravoida itsellesi oman kasan, vastasi isopossu.
– Auttaisitko viemään tämän keräämäni tammenterhokasan kotiin, isopossu? kysyi pikkupossu.
– En, koska minun täytyy säästää voimiani, jos vaikka tulee susi ja pitää puolustaa sinua, vastasi isopossu.
– No, minähän saan liikuntaa kun kiikuttelen näitä terhoja pienissä erissä kotiin, tuumi pikkupossu ja hoiti homman yksin.
– Leiki kanssani, isopossu! pyysi pikkupossu.
– En jaksa, olet vähän rasittava kun sinua lapsettaa, ja minua väsyttää niin paljon, vastasi isopossu.
– Misi sinua väsyttää? ihmetteli pikkupossu.
– En tiedä, totesi isopossu ja käänsi kylkeään lehtikasassa.
– Tuletko mukaani etsimään tryffeleitä, isopossu? kysyi pikkupossu.
– En, koska minun täytyy levätä, jotta jaksan suojella sinua susilta, vastasi isopossu ja asettautui mukavammin lehtikasaan.
– No, minähän opin suunnistamaan paremmin kun ei ole ketään auttamassa, tuumi pikkupossu ja lähti tryffelöimään.
Metsässä pikkupossu kohtasikin sudenpoikasen. Sudenpoikanen oli ensi kertaa metsäsä ilman emoaan eikä halunnut saalistaa pikkupossua, joten se vain murahteli uhkaavasti. Pikkupossu huusi niin, että metsä raikaa:
– Isopossu, täällä on susi! Tule auttamaan minua!
Isopossu kuuli huudon, mutta ei jaksanut kääntää kylkeään, vaan huusi takaisin:
– Kyllä sinä pärjäät ilman minuakin!
Pikkupossu juoksi päätä pahkaa kotiin ja kauhuissaan juoksi suoraan lehtikasaan, jonka päällä isopossu makoili.
– Mitä sinä riehut! huusi isopossu vihaisena.
– Minä näin suden ja se murisi minulle, läähätti pikkupossu hengästyneenä.
– Entä sitten! Juokset kuin hullu ja satutit minua sorkallasi! valitti isopossu.
Pikkupossu tasasi hengityksensä ja sitten sanoi oikein kiukkuisesti:
– Minä löydän itse tammenterhot ja tryffelit, osaan tehdä lehtikasan ja selviydyn suttakin pakoon. Kaipaan leikkikaveria ja apuakin, mutta en saa niitä sinulta. Luulen, että pärjään nyt jo yksinkin. Lähde pois.
Isopossu oli ihmeissään. Olipa pikkupossu kiittämätön. Isopossu oli sentään opettanut sille hienoja asioita, tai ei ainakaan estänyt pikkupossun kehitystä auttamalla tätä pulmatilanteissa.
– Mutta en minä halua lähteä pois, se sanoi.
– No sitten alat tekemään itsekin lehtikasoja ja etsimään ruokaa, ja ole apunani susitilanteissa, ehdotti pikkupossu.
– Ai että minäkö tekisin sinun hommiasi? ihmetteli isopossu.
– Olen ruokkinut sinua hyvin ja pitänyt huolen levostasikin. Nyt on sinun vuorosi tehdä jotain, ärtyi pikkupossu.
– Minä en tarvitse tuollaista asenneongelmaista seuraa, vastasi isopossu ja lähti kävelemään.
Matkallaan isopossu kohtasi oravan, joka kysyi, miksi isopossu oli niin ankean oloinen.
– Pikkupossu ajoi minut pois, vaikka olin tehnyt niin paljon sen eteensä, kertoi isopossu.
– No onpa ihme! Sehä kirmaa aina täällä pitkin metsiä etsimässä sinulle ruokaa! Mitä oikein tapahtui? kysyi orava.
Isopossu kertoi.
– Mutta sinähän omit pikkupossun lehtikasan etkä edes auttanut sitä, kun se kohtasi suden! huudahti orava kauhuissaan.
– Mutta sehän pärjäsi itse! ärähti isopossu.
– Älä minulle ärry, itse olet tilanteesi aiheuttanut, vastasi orava ja kiipesi vikkelästi puuta pitkin kotiinsa.
Isopossu jatkoi matkaa ja kohtasi matkallaan siilin, joka kysyi, miksi isopossu oli niin vihaisen näköinen.
– Orava vittuili minulle, vastasi isopossu.
– Mitä ihmettä! Oravaha on joskus suorapuheinen mutta aina reilu. Mitä se sanoi sinulle? ihmetteli siili.
Isopossu kertoi.
– Eipä kuulosta vittuilulta vaan aika reilulta yhteenvedolta tapahtuneesta, totesi siili.
– Ja sinäkin olet heidän puolellaan! suuttui isopossu.
– En minä ole kenenkään puolella, mutta sinä se kuulostat hyvin itsekkäältä ja epäreilulta, siili tuhahti ja kipitti kaatuneen puun rungon alle suojaan.
Isopossu jatkoi matkaansa ja kohtasi villipossun, joka ihmetteli isopossun nyrpeää kärsää.
– Siili piikitteli minua, selitti isopossu.
– Siili on joskus kärttyinen mutta ei se päätään auo. Mitä oikein tapahtui välillänne? ihmetteli villipossu.
Isopossu kertoi.
Villipossu oli hetken hiljaa, katseli isopossua pää kallellaan.
– Mitä sinä mulkoilet? ärähti isopossu.
– Minä en mulkoile, minä katson, totesi villipossu rauhallisesti.
Isopossu teki pienen pyörähdyksen.
– Hermostuttaako sinua jokin? kysyi villipossu.
– Kyllä, sinun tuijotuksesi, ärähti isopossu.
He olivat hetken molemmat hiljaa.
– Minulla on tylsää olla yksin, valitti isopossu.
– Mitähän sinä asialle aiot tehdä? kysyi villipossu.
– En tiedä, vastasi isopossu ankeana.
He olivat toisen hetken hiljaa. Sitten villipossu kääntyi lähteäkseen takaisin omille teilleen.
– Voisin pyytää sinut mukaanikin, mutta minulla on vain yksi lehtikasa, kerään ja syön omat terhoni ja tryffelini enkä oikein luota sinun apuusi, jos susi yllättäisi, se sanoi olkansa yli ja rapisteli mennessään tuuheita pensaikkoja.
Isopossu oli nyt todella vihainen. Miksi ihmeessä kukaan ei ymmärtänyt sitä. Illan hämärtyessä isopossu puhisi kaivaessaan pellosta perunaa, sitten päätti olla etsimättä lehtiä pehmikkeeksi ja asettautui suoraan maahan nukkumaan, mutta uni ei tullut.