Välillä on mielenkiintoista seurata tilanteita, joissa joku todistaakin sanoillaan ja/tai teoillaan olevansa juuri sellainen ”paha”, mistä syyttää muita. Odotukset kykenemisestä rakentavaan itsekritiikkiin kyseisten tyyppien kohdalla ovat samaa luokkaa kuin odotukset sydänpotilaan kyvystä suorittaa itselleen ohitusleikkaus.
Eräs nyt jo kuukausia vanha tapahtuma herätti aikanaan huomiota, oudoksuntaa ja ihmetystä, nykyään siitä kuulee ohimennen vahingossa muilta ja reaktiona siihen irtoaa korkeintaan hymähdys – niin kovasti kuin kyseisen vyyhdin solminut persoona(ttomuus) haluaakin uskotella jotain imartelevampaa itselleen sekä muulle maailmalle. Itsensä toistaminen sekä henkisen köyhyydensä esittely vievät kärjen aiheelta, joka oikeasti taitavissa käsissä saattaisi jopa tuottaa jollekin pahaa mieltä – jos sille siis antaisi painoarvoa, mihin ei kuitenkaan ole aihetta ollut vieläkään.
Stalkkerit voivat siis edelleenkin ihan kaikessa rauhassa kytätä muiden elämää, kun ei omassa ole sisältöä nimeksikään. Olisi naiivia odotta, että muiden kautta eläjillä riittäisi kekseliäisyyttä luoda jotain omaa, sellainenhan vaatisi aluksi riippuvaisuussuhteen katkomista tai edes ongelmansa myöntämistä.
Huorat tai itsensä sellaisiksi tuntevat huorittelevat jatkossakin muita. Olisi jokseenkin lapsellista odottaa vahvaa ja sokeaa projisointia harjoittavilta jonkinlaista älykkyyttä vaativaa osaamista sellaisilla elämän osa-alueilla, jotka edellyttävät yläpään käyttöä muuhun kuin yksinkertaisen ammattinsa harjoittamiseen.
Psykopaatitkin voivat edelleen projisoida omia kipukohtiaan muihin ja haukkua ympärillään olevaa maailmaa hullujenhuoneeksi. Kuitenkin hoitomuodoista puhuminen, vaikkakin muille ihmisille suunnattuna, on ihan hyvä merkki edes asian hahmottamisesta.
Toivotan vilpittömästi vankempaa mielenterveyttä ja enemmän tervettä sisältöä elämättömien olemassaoloon.