[b]Ihmismuisti on taipuisaa kuin muovailuvaha[/b]
Pieni lapsi alkaa täyttää ensimmäisiä muistiaukkojaan mielikuvituksen avulla. Samoin tekee aikuinen, joskin eri syistä kuin leikkivä lapsi: suojellakseen itseään mm. traumoilta ja häpeältä.
Muistiaan voi soveltaa myös oman onnellisuutensa ja hyvinvointinsa parantamiseksi. Tätä on tutkinut mm. [url=http://fi.wikipedia.org/wiki/Ben_Furman]Ben Furman[/url].
Idea on yksinkertainen: nosta esiin hyvät asiat ja jätä negatiiviset muistot uinumaan pohjamutiin. Luonnollisesti voidakseen jättää negatiiviset asiat uinumaan ne on ensin käsiteltävä ja saatava niiltä rauha. Tämä on vahvaa omaa panosta edellyttävä toimenpide, jonka lopputulos on pitkälti ihmisen omissa käsissään. Moni silti kaivelee vähän väliä pohjamutiaan ja peittää paksulla sakkamäärällä objektiivisuutensa.
Menneisyys on jo ohi eikä sitä voi muuttaa. Henkisesti raskaiden ja raastavien kokemusten mukanaan mukanaan arjessaan kantaminen läpi elämänsä on tietoinen päätös ja valinta, jolla ihminen pilaa pahimmillaan sekä oman loppuelämänsä että samalla likaa ja rasittaa muidenkin elämää.
[i]Eräs päälle parikymppinen ihminen valitti usein siitä, että hänen kouluttamattomuutensa oli vanhempiensa vika, koska he eivät laittaneet häntä englanninkieliseen peruskouluun. Todellisuudessa kyseinen ihminen teki itse toimimattomia valintoja peruskoulun jälkeen, jolloin koulutuksensa (vaikkei kesken jäänytkään) aiheutti vain katkeroitumista, valinnaistyöttömyyttä ja valitusvirsiä.
Eräs toinen päälle kolmekymppinen ihminen muisteli usein ja yksityiskohtaisesti, miten häntä on koulukiusattu, miten epäreiluja opettajat olivat häntä kohtaan, miten häntä sorsittiin sekä työ- että yksityiselämässään. Häneltä jäi huomaamatta paljon hyvää, koska hän keskittyi valittamaan ja korostamaan kokemaansa pahaa, josta ei kuitenkaan päästänyt itse lainkaan irti.[/i]
Kumpikin edellä mainituista onnistui pilaamaan monta hyvää asiaa elämässään, koska keskittyi valittamaan vanhoista arpeutuneista haavoistaan sen sijaan, että olisi puhdistaneet ja laastaroinut ne ja huomannut edessään olevia mahdollisuuksia mielekkäämpään elämään.
Tietyille ihmisille valittaminen (puhuminen, sympatian hakeminen, uhriutuminen) on helpompaa kuin konkreettinen tekeminen olonsa parantamiseksi.
Sitten on niitä, jotka ovat selviytyneet syyttöminä työleireiltä, vankiloista, sodista ja silti säilyttäneet uskonsa hyvyyteen, positiivisen asenteensa ja vieläpä tehneet mielettömän määrän hyvää jäljellä olleessa elämässään.
[b]Katseensa voi suunnata eteen, taakse tai tähän hetkeen.[/b]
Selkä edellä kulkija voi muistella menneisyyttään sekä hyvässä että pahassa. Katseensa on kuitenkin suuntautunut taakse. Tulevaisuus saattaa pelottaa, koska "mulle on ennenkin tehny pelkkää pahaa ja ihmiset on julmia". Jotkut ihmiset ovat julmia, ja erityisen julma on tämä uhriutuja jäädessään maahan makaamaan: julma itseään ja läheisiään kohtaan ollessaan valinnaisesti synkkä pelokas nillittäjä.
Tulevaisuuteen tuijottaja odottaa joko parempaa huomista tai kauheuksia, ihan asenteesta riippuen, unohtaen kuitenkin yhtä lailla kuin menneisyydessä eläjä, että elämä on tässä ja nyt, tänään. Etusijalla voi olla kovat odotukset, jjoiden kuuluu toteutua utuisessa tulevaisuudessa, tai kyllästyminen nykyhetkeen, jossa "ei tapahdu mitään", vaikka se tapahtuminen onnistuu vain ihmisen oman aktiivisuuden kautta.
[i]Muutama vuosi sitten eräs tuttavani suitsutti uutta puoliskoaan: ihana, aivan mahtava, osaa ja tekee paljon, kuuntelee, ymmärtää, kunnioittaa. Meni pari vuotta, ja (surprise!) suhteen kelkasta hankeen jätetty tuttava kertoi eksästään kauhutarinoita niillekin, jotka eivät välittäneet kuulla asioista: eksä olikin epäreilu, kiusaaja, aiheutti kertojalle pelkkiä traumoja jne.
Se mikä tuossa tarinassa jäi mieleen eniten oli kertojan oma osuus, tai siis sen poisjättäminen. Paitsi että tuttavani ei osannut vastavuoroisesti antaa (voin hyvin sanoa tämän, koska olen tuntenut ihmisen monta vuotta), sen lisäksi hän suisti elämästään lähteneen ihmisen suoraan miinuspuolelle kuin kiukkuinen loukkaantunut lapsi: "sä oot nyt paha". [/i]
Mihin jäikään kaikki ihanuus, kaikki toisen ihmisen hyvät puolet? Miksi tuttavani sitten oli tämän "epäreilun traumatisoivan kiusaajan" kanssa? Esitin kerran nämä kysymykset, joihin tuttavani vastasi hienolla väistöllä: "En tiedä" ja "En osaa sanoa."
Klassista. "Mä en osaa" ja "mä en tiedä" on juuri se, mitä peruskoululaiset hokee kun heitä ei huvita miettiä asioita pintaa syvemmälle. Siis [i]ei huvita miettiä[/i], ja samoin tekee moni aikuinenkin: taantuu vastuuttoman tasolle, ikään kuin hän olisi avuton ja syytön viaton olosuhteiden uhri.
Sain viime viikolla puhelun eksältäni. Katseltuaan maailman tarjontaa ja menoa muutaman vuoden hän totesi minulle lakonisesti: "Meillä oli sun kanssa täydellistä, ja on edelleen."
Itse vaihtaisin sanan "täydellinen", koska joiltakin osin se viittaa virheettömyyteen, ja oman näkemykseni mukaan virheet ovat keinoja ja välineitä oppimiseen. Kuitenkin voin allekirjoittaa rakkaan eksäni näkemyksen: meillä todellakin oli, ja on edelleen, loistava suhde. Olemme kehittyneet aidoiksi ystäviksi, jotka ovat läsnä toistensa elämässä niin haasteellisissa hetkissä kuin ylimmässä riemussa.
Kun muistelen suhdettamme, siinä oli omat synkät hetkensä ja vaikeat vaiheensa, mutta kumpikin osasi työstää ne solmut sekä yksin että yhdessä auki. Meillä oli ja on edelleen vahva keskustelu- ja kuunteluyhteys sekä molmminpuolinen kunnioitus.