– Niin miksi te oikein erositte?
Vihreät silmtä tuijottivat tiukasti haalentuneisiin ruskeisiin ja kolmen sekunnin päästä katseyhteys katkesi nostettuun kahvikuppiin. Kupin palattua paikalleen Fazerin konvehdin viereen katseyhteys palautui. Huokaus.
– Se oli masentunut. Mä en enää jaksanut.
Hiljaisuus. Yskäisy. Kummastunut katse.
– Siis jätitkö masentuneen?
– Joo. Olen bitch, tiedän, älä vaivaudu kertomaan.
– Etkä ollut tai no ehkä vähän. Mut eikö se voinut mennä hoitoon?
– Ei se halunnut mennä.
– Ehdotitko sä sitä sille?
– Ehdotin jopa maksavani sen käynnit, ettei asia kaatuisi rahaan.
Lisää paksua sumuista hiljaisuutta. Lusikan kilahdus valkoista posliinia vasten kuulosti kirkonkellon lyömältä. Yskän rispaannuttama huokaus repäisi hiljaisuussumun.
– Mä en vaan jaksanut enää. Mä ylieläydyin tilanteeseen ja jos sillä oli paha olla, niin oli mullakin. En mä vaan voinut olla iloinen ja nauttia elämästäni, kun toisella oli helvetin paha olla.