Joillakin ihmisillä on paha mieli jo siitä, että muilla on kivaa. Se muiden kiva voi olla hiljaista ja hädin tuskin näkyvää: riittää, ettei naama ole solmussa eikä vitutus lemua metrien päähän. Asiaa pahentaa se, jos mielensäpahoittajalla on itsellään tavallista vaikeampi päivä.
Istuskelin melko tyhjässä metrovaunussa ikkunapaikalla ja minua huvitti suuresti ajatus siitä, että jos haluaisi sanoa toista vaikeaksi ihmiseksi silleen vähemmän nätisti, voisi käyttää sanaa kyrpeliini. Näppäilin kännyä tarkoituksena jakaa tämä suuri älynväläys ystäväni kanssa.
Seuraavalla pysäkillä samaan metroloosiin tuli istumaan pariskunta. Mies istui viereeni ja nainen minua vastapäätä. Istuessaan alas nainen tönäisi minua jalkaan (ehkä vahingossa) ja kun katsoin häneen, tuijotti vihamielisesti ja mulkaisi jalkaani. Ilmeestä oli luettavissa jotakuinkin kehotus siirtää jalkaani kauemmaksi hänestä. En nähnyt syytä reagoida.
Jatkoin rauhassa viestini nakuttelua, eikä hymynikään hyytynyt. Sain sentään pidettyä kurissa pienen tyrskähdyksen. Nainen jatkoi mulkoilua (tämän näin sivusilmällä, kun katsoin välillä ikkunasta ulos). Vältin katsomasta suoraan naiseen, koska sellaisesta aggressorit yleensä vain ärsyyntyvät lisää.
Nainen näytti olevan iältään noin 50+. Piukat farkut ja kireä huppari, maiharityyppiset popot ja lyhyt keinonahkarotsi – sellainen vähän bikerin näköinen mamma. Blondattu letti sutaistu nutturalle, ylipitkä otsis roikkui silmillä. Silmät oli tehostettu mustalla kajalilla. Ilme oli vähän hapan. Ihan vähän vaan.
En katsonut naiseen, vaikka hän korjailikin omaa asentoaan ja tuhahtikin pari kertaa ilman mitään ainakaan minulle selkeää syytä. Muutaman minuutin päästä nainen siirtyi istumaan lähemmäs käytävää, nosti jalan toisen päälle ristiin ja tokaisi kovaäänisesti: "Olispa nyt teräväkärkiset."
Pysäkkini kohdalla nousin jäädäkseni pois. Mies väisti kohteliaasti, jotta sain ohitettua hänet, mutta nainen liikutti jalkojaan niin, että olisin kompastunut niihin, ellen olisi viime hetkellä väistänyt. Kompastumisen sijaan vahinko minimoitui siihen, että naisen maihari hipaisi hiukan saapastani. En siis edes horjahtanut. Kuulin naisen tyrskähtäneen takanani ja selittävän miehelleen jotain. Kuulosti jääneen monologiksi.
Näyttää vahvasti siltä, että lyhyen metromatkan aikana tapahtui yhden naisen järjestämä ja käymä sota, jossa oli tasan tarkkaan yksi osallistuja, joka myös jäi häviäjäksi.
Minua naurattaa, kun vahingossa löysin Kyrpeliinille kasvot. 😀
Vastaavissa tilanteissa tunnen lievää surumielisyyttä niitä ihmisiä kohtaan, jotka tuhlaavat aikaansa ja elämäänsä aggressoimalla syyttä suotta.
Oikeastaan on hyvä törmätä aina välillä elämässään kyrpeliineihin: kontrasti auttaa arvostamaan entistä enemmän kaikkea hyvää, mitä itsellä on.
