Kuulin tässä taannoin erään ihmisen sanovan, että hänhän ei pikkujutuista hermostu. Vain koska elimistöni ei osannut päättää, purskautanko juuri juomaani kahvia suoraan pöydälle vai vedänkö sen väärään kurkkuun, päädyin sivistyneesti nielemään.
Lievä shokkini johtui siitä, että tämä very sama ihminen on muutaman kerran lyhyen ajan sisällä nähty ja kuultu tuskailemassa kovaäänisesti ja hyvin vuolassanaisesti sellaisia isoja ja järkyttäviä asioita kuin
– keskelle leveää ja muuten tyhjää kauppakeskuksen käytävää hetkekesi pysähtyneen ihmisen kiertämistä (näkyvyys on erinomainen, esteitä ei ole, aikaa menee "koukkaamiseen" huikeat 2 sekuntia enemmän kuin jos kävelisi suoraan)
– noin metrin pituisessa kassajonossa seisominen (eikä ollut vessahätä, jalka paketissa tai kiire minnekään)
– avainten/kulkulätkän/lompakon/kännykän kaivaminen esille sieltä viimeisimmästä taskusta, johon ei edes muistanut laittaneensa sitä ja sitä ennen etsittyään kaikki mahdolliset taskut ainakin kahdesti läpi (ei varmaan tarvitse erikseen sanoa, että "oma vika").
Siksi hiukan siis hämmästytti, että ihminen tekee yhtä ja sanoo toista. Voihan toki olla, että tämä kyseinen ihminen tarkoitti hermostumisella jotain huomattavan voimakkaampaa reaktiota, kuten palosireenimäistä AAAAA!!! -huutoa ja ympäriinsä juoksentelua lyöden samalla vaahtosammuttimella seiniä ja kaataen kumoon kaiken vastaantulevan ja -osuvan. En tiedä.
Minulle kaikki huokailunsa, silmien pyörittelynsä ja tilanteiden jälkeiset juuri tapahtuneen suu vaahdossa selostamiset (alkaen 3 minuuttia) näyttivät kuitenkin hermostumiselta.
Tai ehkä tulkitsin väärin. 😀