Tietoinen läsnäolo. Jokainen ohikiitävä hetki on se ainoa todellinen "nyt". Jokainen "nyt" onkin pian "meni jo".
Muistan vuosien takaa ihmisen, jolle minun olisi kaiken logiikan ja kaikkien järjen sekä suojeluvaiston oppien mukaan pitänyt sanoa heiheit, kääntää selkäni ja jättää hyvästit. Käsitellä turvallisesti itsekseni hänen aiheuttamat haavansa sekä jättää hänet entisöimään minusta aiheutuneita ja minun aiheuttamiani säröjään ja naarmujaan.
En kuitenkaan tehnyt niin.
Otin sen ihmisen lähelleni, oman kipuni yli, ja parhaani mukaan hyvitin hänelle aiemmat, tahattomatkin, tekoni. En osaa tarjota teolleni sen selkeämpää syytä kuin rakkaus ja välittäminen.
Ihmettä ei tapahtunut. Maailma ei pysähtynyt. Tämä ihminen ei aluksi edes ymmärtänyt, mitä ja miksi tein, ja jonkin aikaa jatkoi menijo-hetkien meressä piehtarointia.
Jonkin ajan päästä huomasimme molemmat, tietysti eri aikaan, että nyt-hetket muistuttivat niitä hyviä menneitä hetkiä, ja
En keksinyt universaalia keinoa ratkoa maailman ongelmia. Sen sijaan keksin keinon olla tekemättä jostain asiasta rikkinäisempää kuin mitä se oli ja sen sijaan antaa sille mahdollisuus olla arvokas ja hyvä. Se tehosi. Tekoni hyödytti sekä minua että kyseistä ihmistä.
Elämä on tässä ja nyt. Sitä ei voi elää takuuvarmojen turvallisten kaavojen ja neuvojen kautta, virheitä tekemättä, luomatta omia polkuja. Jotkut valinnat onnistuvat todennäköisyyksistä huolimatta, poikkeusten poikkeuksetkin ovat olemassa.
Osa minun luomistani poluista on kasvanut piiloon ruohon ja jäänyt lehtien alle, ja osa on kulkenut sokkelomaisesti ja kiemurrellen myös pimeiden ja pelottavien paikkojen kautta, mutta lopulta valoon.
Ratkaisuni ovat perustuneet niin järkeen, tunteisiin, vaistoon kuin impulsseihin.