Opin viimeistään edellisen parisuhteen kautta, että mulla on aivan liian pitkä pinna. Olin ihan loistava yliymmärtämään, näkemään viitteita, tulkitseman selityksiä ja ohittaman virheitä.
Hiljalleen kohtasin yhä tiuhenevaan tahtiin saman valinnan: joko jatkan samaa rataa ja voin yhä huonommin, tai lakkaan holhoamasta aikuista miestä, joka oppi istumaan niskassani.
Omista valinnoistani olen tietysti vastuussa ihan itse. Tein aikanaan asioita, koska uskoin niiden olevan hyviä ja hyödyllisiä, ja niinhän ne olivatkin – eivät kuitenkaan minulle.
Aikanaan myös pelkäsin saavani tietynlaisen leiman, jos en olisikaan kiltti, avulias, ymmärtäväinen ja joustava. Olemalla tätä kaikkea "potenssiin loputtomuus" onnistuin "opettamaan" toiselle ihmiselle, että on ihan hyväksyttävää mm. loisia ja valehdella. Pelkoni kautta minua oli helppo manipuloida.
Päätettyäni luopua pelosta myös pysyin päätöksessäni, ja kerroin muuttavani käytöstäni ja haluavani enemmän kunnioitusta. Putosiko taivas? Halkeiliko maa? Hajosiko elämäni palasiksi? Ei. Muutos oli vaikea ja toiselle ihmiselle oli mahdotonta alkaa antaa totuttuaan vain saamaan.
Kuitenkin kariutuneen suhteen raunioilla kuulin sen, mikä vahvisti päätökseni olleen oikea: "Mä sain enemmän kuin annoin ja kuin ansaitsin. Enkä voi olla ylpeä omasta osuudestani."
Vihansa tuli tietysti jälkijunassa ja erilaisia leimoja soviteltiin minuun monta kuukautta.