Luovuuden ja hulluuden raja on hiuksenhieno.
Eräs ei sitten osannut ylläpitää sitä.
Huomionkipeydessään se lähti irti kaikista henkseleistään.
"Sulla on fani", totesi eräs ystäväni.
"Onko toi joku katkeroitunut eksäsi?" kysyi nettituttava.
Pidän itsekin tätä tuntematonta kiukuttelijaa faninani, onhan hän kehittänyt minusta itselleen pakkomielteen ja käyttäytyy aivan rakastuneesti: löytää minusta samoja piirteitä kuin mitä hänessä itsessään on, omistaa minulle hyvin paljon aikaansa ja vaipuu syvään epätoivoon, jos en anna hänelle huomiotani.
Saan fanini jutuista usein hyvät naurut, ja toisinaan hiljennyn miettimään vakavia asioita, kuten käytöshäiriöitä sekä mielisairauksia. Nollasta sataan kiihtyvä, itseään keksimillään kaskuilla kiukkuhuippuun kiihottava, isäongelmiin(sa?) usein viittaava teinipissistelevä lällättävä mies ei vaikuta kovin tasapainoiselta, mutta en kai minä vaatisi faniltani ridgeforresterimäisyyttä? 🙂
Toisaalta myös hymyilyttää, kun 33-vuotias mies prinsessoi ja draamailee, ja heti perään kehottaa muita aikuistumaan. Sellainen on kaikessa ristiriitaisuudessaan niin liikkistä manipulointia ja itsesokeutta, että tekisi mieli rapsutella fania korvan takaa.
Olen kyllä tästäkin nettipeikosta kiitollinen. Tällaista viihdettä en ole vielä löytänyt Viasatista, Netflixistä, Makuunista, Filmtownista, lehdistä tai kirjoista (jos ei lasketa käytöshäiriöiden psykakirjallisuutta, mutta se ei liene viihdettä muutenkaan), ja tämä viihde toimitetaan ihan ilmaiseksi.
Tosi ylevää olla näin rakastettu ja palvottu. Kiitos, trollipeikko, että päätit omistautua minulle. Vastapalvelukseksi suon sinulle tämän verran huomiota. Pärjännet sillä loppuelämäsi. 🙂
